35. Ratsastuskouluoppilaiden mestaruudet Takkulassa olivat monelle unohtumaton kokemus

Viimeisimmässä postauksessani kerroin valmistautuvani kilpailuihin- enkä mihinkä tahansa kilpailuihin, vaan Takkulassa järjestettäviin ratsastuskouluoppilaiden mestaruuksiin. Minut oli otettu mukaan kilpailemaan esteillä, koulupuolen meidän tallilta hoitivat taitavat tyttömme jotka saavuttivatkin siellä menestystä ja kunniaa.

Postauksen kuvat on ottanut Emilia N., Siiri T. ja Ronja T.

Minun on näin pohjatakseni omaa tarinaani kerrottava teille, millaisen kuvan Takkulan Ratsastuskeskus antoi minulle. Automatka oli mennyt nopeasti ja pian parkkeerasimme automme ja seisoimme hiukan hämmentyneenä ulkona katsellen paikan vilinää. Saapuvia ja lähteviä hevos- ja henkilöautoja, hälinästä nyrpeitä golfin pelaajia ja jännittyneitä ilmeitä. Hevosautoille oli suhteellisen laajat parkkipaikat, vaikka tuntui, että tilaa olisi silti kaivattu lisää. Omat ratsumme kuitenkin saapuivat ajoissa ja saimme hyvän paikan läheltä karsinapaikkojamme. Riona oli ollut nätisti trailerissa, vaikkei se oikeastaan ikinä ollutkaan reissannut missään. Se kuunteli korvat hörössä, uteliaana ulkopuolelta kuuluvia ääniä ja odotti malttamattomana ulospääsyä. Laitoin Rionalle suitset päähän ja kiinnitin niihin ketjuriimunnarun ihan kaiken varalta. Sitten pääsinkin jo peruuttamaan sen ulos trailerista. Heti kun sen ponikaveri Rico oli saatu ulos, tuuppasimme ne hetkeksi syömään ruohoa ja ihmettelemään maailmaa, kunnes pääsimme viemään ne karsinoihinsa. Tarkemman kertomukseni omasta viikonlopustani tiivistän toiseen postaukseen, sillä se on aika pitkä tarina!

Nämä siirrettävät karsinat olivat oikein toimiva ratkaisu, varsinkin kuin hevosia oli tulossa niin paljon. Riona oli ensiksi ihmeissään, sitten hirnui siellä ystäviään etsien ja lopulta rauhoittui syömään heinää. Olimme varanneet siellä ihmettelyyn kohtuullisen vähän aikaa, jotta eivät ratsastajat kuin hevosetkaan ehtisi stressata uudesta tilanteesta. Meillä oli edessä ensiksi vaatteiden vaihto- jonka jälkeen äitini lähti ostamaan minulle kannuksia, sillä olin unohtanut omani kotiin- ja lähdimme kiireen vilkkaa opettelemaan päivän ensimmäistä rataa, joka oli 70cm korkeudessa oleva tutustumisluokka. Rata oli yksikertainen ja helposti opittava clear round- arvostelumenetelmällä oleva kahdeksan esteen rata. Kun olin oppinut sen, asensin kannukset jalkaani ja lähdin verryttelemään Rionaa.

Jo verryttelyssä näkemäni upeat esteet näyttivät vielä hienommilta lempikarvakorvani selästä. On aina ihanaa nähdä, kuinka kaikkeen on panostettu, ja itsekin pääsee näkemään, että kaikki tämä on rakennettu yhteistyöllä. Jokainen kukka-asetelma, jokainen maaliraita puomeissa, josta näkee, että tämä kaikki on rakennettu yhteistyön voimalla. Tapahtumana tämä oli oikein toimiva, sillä aikataulu rullasi ja kaikki toimi kuten pitikin. 

Lauantaina ihmisiä tässä 70cm tervetuliaisluokassa ratsasti 226 ratsukkoa, mikä tarkoittaa, että se oli suurin Suomessa järjestetty esteluokka koskaan. Vaikka ratsastajia oli paljon, luokka eteni nopeasti, sillä puomien pudotessa ratahenkilökunta kiirehti nostamaan puomeja ja korjailemaan rataa. Vielä kilpailun jälkeenkin kilpakentällä ähräsi ihmisiä, jotka purkivat ja kasasivat, siirsivät ja asettivat paikoilleen erilaisia esteitä, puomeja ja muita koristeita. Eikä edes pitkän radan rakentamiseen mennyt kauaa, sillä niin monet ihmiset olivat ilmoittautuneet mukaan auttamaan. 

Samana iltana alueella ihmisiä viihdytti karaoke, jota kuunnellessa oli hyvä syödä jotakin paikallisen leipomon kioskista tai muuten vain ihmetellä ihmisvilinää. Hevosten kävellessä kentällä saattoi itsekin rentoutua ja valmistautua huomisiin koetuksiin. Vaikka ihmiset illan kuluessa vähenivätkin huomattavasti, porukkaa oli silti paljon syöttämässä hevosiaan, letittämässä harjoja, puhdistamassa varusteita tai hoitamassa ratsujaan. Mitä nyt kilpailupäivän lopuksi kuuluukaan tehdä.

Varmasti tämäkin tapahtuma on osalle ihmisistä kertaluontoinen kokemus, joka jää ikuisesti elämään mieleen kuvina, muistoina ja tunteina. Hymyilytti nähdä, kuinka jokaista kilpailijaa kannustettiin ja ratojen jälkeen hurrattiin. Tyytyväisiä hymyjä ja välillä pettyneitä katseita. Eikä yhtäkään, joka olisi luovuttanut.  Paikan tunnelma oli jotakin ainutlaatuista. Hyvänmielinen kilpailuhenki, ystävät ja tuttavat, kaikki ihmiset kerääntyneenä saman asian äärelle; asian, joka merkitsee heille muutakin kuin vain rakasta harrastusta harrastusta; hevoset.

Ainakin minulle tämä oli asia, jota en ikinä tule unohtamaan. Kokemuksena nämä kilpailut olivat minulle aivan huikeat. Nyt minua on ikuisesti muistuttamassa tästä valokuvat, kaksi ruusuketta seinälläni ja kaikkein se kaikkein tärkein, syvällä sydämessä säilyvät muistot.