sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

50. Kiitos kaikesta rakas 19.8.2016-12.3.2018


c. Emilia Nerg
Mun pää ei edelleenkään voi sisäistää sitä ajatusta, että mä en näe Rionaa tämän päivän jälkeen enää. En välttämättä enää ikinä. Riona on mun paras ystävä: se on mun aurinko, joka aina aamuisin valaisee säteillään ja kuu, joka auringon kadottua suojelee mua pimeältä. Enkä mä ole sen seurassa ikinä yksin, en ole näiden vuosien aikana kertaakaan ollut.

Tänään mä menin aamupäivällä talliin ja hain ponin tarhasta viimeistä kertaa. Talutin sen käytävälle ja annoin sen olla puoliksi vapaana, syödä onnellisena heiniään tietämättä mitä huominen toisi tullessaan. Mä harjasin sitä pitkään, niin kauan että sen karvat kiilsivät kylpien harmaassa valossa. Suitsin sen rauhassa ja talutin perässäni ulos tallista hentoon lumisateeseen. Riona katseli ulkona kaikkea niin innoissaan, samalla tavalla, kuten mitä se aina tekee. Käveltiin lumihangessa yhtä metsäpolkua ja poni nautiskeli raikkaasta ilmasta ja varmasti myös siitä, kun se aika ajoin upottib turpansa satunnaiseen pensaaseen ja mussutti sitten niitä tyytyväisenä.

Tälle reissulle lähtiessä mä olin päättänyt, etten halua itkeä. Mun ja Rionan viimeisen yhteisen hetken tahdoin olevan iloinen, aivan kuin ennenkin. Ja sellainen se hetki olikin.. Mä nauroin ponin hassutuksille, se oli täysin oma itsensä ja osasi katsoa ja poseerata kameralle. Sellainen se on: ei varmasti joka ihmiselle sopiva poni, eikä sitä jokainen ymmärtäisikään. Se vaatii kärsivällisyyttä ja ymmärrystä ollessaan kovin reaktiivinen poni.


Metsäretken jälkeen koitti paluu karuun todellisuuteen. Talutin sen karsinaansa ja se söi päiväheiniään sillä välin kun siivosin tavarani tallin käytävältä. Sitten mä hain sille kaksi leipäpalaa, sellaiset mistä se pitää. Avasin karsinan oven ja se lopetti heinien syömisen katsoakseen, mitä mulla oli asiaa. Kyykistyin karsinan lattialle ja tarjosin sille leipää. Se poimi sen hellästi mun kädestä ja mä oikein näin, kun se nautti sen syömisestä. Kun se oli syönyt sen, mä painoin mun huulet sen turvalle ja kiitin sitä. Kaikesta mitä se antoi mulle ja minkä se mahdollisti. Ihan kaikesta.

Suljin karsinan oven hitaasti, ja poni palasi heiniensä kimppuun. Laskin salvan alas ja vilkutin sille hyvästiksi pienellä liikkeellä, mutta se nosti päänsä kaltereiden eteen ja hamusi mun kättä kevyesti. Pala nousi kurkkuun, kun vedin sen pois ja käännyin ympäri. Pakotin itseni kävelemään eteenpäin, olemaan kääntymättä. Sillä mä tiesin, että jos kääntyisin, mun olisi mentävä takaisin ja hyvästeltävä se siellä. Mutta mun jalat kuljetti mut ulos tallista, lumiselle pihalle ja tiesin, että tähän mun matka Rionan kanssa päättyi. Lopullisesti.

c. Emilia Nerg
Viimeinen kuva
Kiitos kaikesta rakas,
ihan kaikesta.

2 kommenttia:

  1. Tsemppiä ihan älyttömän paljon!♥ Ootte kyllä ihan huippupari ja teidän menoa on saanut ilolla seurata, harmittaa sun puolesta, että teidän yhteinen matka on nyt kuljettu. Onneks niitä muistoja kukaan ei voi viedä, tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hirmuisesti ♥ Niinpä, muistot kulkee kuitenkin aina mun matkassa ja siitä olen iloinen.

      Poista